Poimintoja teosprosessista

 Vuotalon tilaresidenssissä kohti Poimintoja teosta

Kesäkuun Italian työskentelyresidenssin jälkeen työprosessi jatkui koko työryhmän kesken, johon liittyi nyt myös valosuunnittelija Petri Tuhkanen. Heinäkuussa työskentely siirtyi Helsingin kaupungin kulttuurikeskus Vuotaloon, jonka esitystilassa työryhmällä oli mahdollisuus työskennellä itsenäisesti talon toiminnan ollessa kesätauolla. Ensi-iltaan saakka jatkunut työskentely Vuotalon salissa, tulevassa esitystilassa, oli produktion kannalta ensiarvoisen tärkeää, esitystilan akustiikan ja lattiamateriaalin vaikuttaessa olennaisesti valmistellun esityksen ratkaisuihin.

Koko työryhmän yhteinen työskentely keskittyi alkuun sensorisoiton kysymysten ja konkrettisen muodon ympärille. Residenssissä tehdyt huomiot soitettujen äänitiedostojen pituuksista ja muodoista vaikuttavat merkittävästi äänellisiin valintoihin. Todettiin pidemmät ja monimuotoiset äänifilet kiinnostavaksi työskentelyn lähtökohdaksi, jotta teoksessa saataisiin esiin kevään työskentelyssä keskeisenä ollut reflektoivan improvisaation työskentelymuoto ja musiikillisen materiaalin hetkessä tuottamisen (instant komposition) metodi. Musiikillisten elementtien kehittely rinnakkain liikeramaturgian kanssa, jatkui läpi koko työskentelyn.

Työskentelyn teemana tai motiivina toimi ajatus jaetusta kehosta[1]. Miten saada kehon kuuntelemisen tila näkyväksi? Teoksessa halusimme havainnollistaa työskentelyn keskeisiä kysymyksiä kehotietoisuudesta, hetkessä avoinna olemisesta ja äänen ja liikkeen simultaanisesta kuuntelusta. Pääosaan nousi eletyn kehon kokemuksen reflektoiva tutkiminen ja siitä kumpuavan liikkeen ja äänen luominen.

Poimintoja

Työtavat ja teoksen hahmo

Kun teoksen lähtökohtana on vahvasti tanssijan keholliseen avoimuuteen ja maailmaan heitettynä-olemiseen liittyvät ontologiset kysymykset, oli tärkeää säilyttää myös teosprosessi mahdollisimman avoimena ja antaa teokselle tilaa löytää oma muotonsa, hahmonsa. Työskentelyteknisesti lähdimme tavoittelemaan tätä avoimen keskustelevan työmetodin avulla, missä teoksen koreografinen ja draturginen työ pyrittiin jakamaan tasavertaisesti koko työryhmän kesken. Teoksen äänellisen ja liikkeellisen ilmaisun tasavertainen muotoutuminen johti myös tilanteeseen, missä itse teoksessa äänelliset ratkaisut siirtyivät käytännössä esiintyjille, eli tanssijoille. Työprosessi keskittyi siis tutkimaan tapoja miten kykenisimme säilyttämään tanssijoiden liikkeellisen ja äänellisen hetkessä luomisen integriteetin, antaa tanssijalle kaikki valta päättää esityksen hahmon sisällä miten liike soi, ja silti kyetä rakentamaan esitykseen johdonmukainen, ilmaisukeinoja tukeva dramaturginen kaari.

Työtapa muotoutui esityksellisen muodon ja improvisatorisen metodin ympärille käytännössä työryhmän kokoontuen yhdessä harjoitustilaan tehden erilaisia imrpovisaatioon perustuvia dramaturgisia hahmotelmia ja purkaen näitä sanallisesti. Työskentely vaati siis päivittäisiä läpimenoja erilaisin teknisin ja dramaturgisin variaatioin. Kokeilimme konkreettisesti erilaisia kombinaatioita, joissa kohtausten muoto, pituus, järjestys ja käytetyt äänentuotolliset metodit vaihtelivat. Jokaisen harjoitekokonaisuuden jälkeen purimme syntyneet kokemukset ja tehdyt huomiot keskustellen. Puruissa otettiin huomioon sekä esiintyjien kinesteettiseen kokemukseen perustuvat havainnot, että harjoitetta ulkopuolelta seuranneen muun työryhmän havainnot eri merkitystasoilla. Huomion arvoista tässä työtavassa oli työryhmän epähierarkisuus, missä kaikkien osapuolten näkökulmat kuultiin ja huomioitiin tasa-arvoisesti, ilman tiettyyn työrooliin rajattua aluetta. Eli vaikkapa tanssija saattoi tehdä huomioita valoista ja äänestä, siinä missä äänisuunnittelija liikkellisestä dramaturgaista. Keskusteluissa analysoimme siis sekä teoksen dramaturgista muotoa, liike- ja ääni-ilmaisua, että teknisiä toteutustapoja. Vahvasti demokraattinen työtapa vaati kaikilta herkkää kuuntelua, tehtyjen havaintojen analyysiä ja perustelua. Moniääninen, eri näkökumista lähtöisin nousevat huomiot ja argumentointi loivat tilanteen, missä teokseen päätyneet ratkaisut perusteltiin teoksen sisäisen motiivin ja yhdessä luotujen ilmaisullisten tavoitteiden näkökulmasta ja taiteilijoiden taidolliset ja ego-logiset motiivit jäivät taka-alalle. Kuitenkin epähierarkisuuden ja demokraattisen yhteisöllisen päätöksenteon hitaus oli ajankäytöllisesti hyvin epädynaamista. Ajatusten sanallistamiseen käytettiin paljon aikaa.

Työryhmän pitkän työhistorian ja selkeän tutkimuskysymyksen vuoksi dramaturgisten päätösten tekeminen oli kuitenkin mahdollista ja yllättävän tehokasta. Olimme selkeästi yhteisen teoksen äärellä ja teoksen hiljalleen aukeava hahmo näytti meille suuntaa tehdä selkeästi samaan päämäärään tähtääviä dramaturgisia ja metodisia valintoja. Liikkeen soittaminen oli vahva kehossa olemiseen luottava tila, mihin pystymme nojaamaan ja palaamaan. Sen toteuttamisen ja havainnoimisen kautta pystyimme ajattelemaan liikkeessä teoshahmoa esiin. Tavoitteena oli antaa tanssijoille mahdollisuus ajatella liikkeessään teoshahmoa esiin, muiden seuratessa sitä herkästi kuunnellen ja avoimena teoksen runolliselle, vielä hauraalle hahmolle ja pyrkien artikuloimaan sitä tarkasteltavaksi. Kehollinen runous nosti esiin muotoa, joka alkoi järjestymään olevaksi.

Päätösprosessi tuntui noudattavan eräänlaista omalakista kaavaa: viikon aikana työskenneltiin melko intensiivisesti tiettyjen kysymysten äärellä, tehden erilaisia kokeiluja ja analysoiden niitä. Loppuviikosta työskentely tuntui johtavan jonkinlaiseen umpikujaan, liiallisten vaihtoehtoehtojen suohon, missä johtoajatus ja teoksen hahmo tuntui hämärtyneen. Hajaannuimme viikonlopun tauolle ilman selkeää päätöstä, millä jatkettaisiin seuraavalla viikolla. Palatessamme työmaalle, tuntui kukin työryhmäläinen päätyneen hyvin samanlaisiin päätelmiin tai toiveisiin työn jatkosta. Moni dramaturginen ja tekninen kysymys ratkesi näin kollektiivisen päätöksenteon kautta. Oleellista tässä oli päätöksenteolle annettu aika. Pitäytyessämme kokemuksellisen, aistivan ja kehotietoisen työskentelyssä, teoksen oma ääni ja hahmo pääsi nousemaan esiin, kunhan sille annettiin aikaa ja sitä maltettiin kuunnella. Tämän mahdollisti pitkä residenssinomainen työprosessi, jossa työryhmä kokoontui viikottain kohtuullisen pitkiksi harjoitusajoiksi, hajaantuen väliin tauolle.

Teoksen dramaturgia

Kollektiivisen päätöksenteo metodin kautta teoksen hahmo nousi esiin melko nopeasti. Jo muutaman viikon työskentelyn jälkeen muotoutui teoksen raaka kohtausrunko, missä keskeisenä dramaturgisena lankana oli tanssijan virittyneisyyden mahdollistaminen ja katsojan johdattaminen tämän virittyneen liikkeessä ajattelun huomioimiseen. Päätettiin että, teos tulisi liikkumaan liikkeen muodostamisen sisäisestä kuuntelusta, kehon konreettisen äänen kautta, tietoiseen kehon soittamiseen sensoreiden avulla. Äänen dramaturgiana se näyttäytyi matkana kehon sisäisen äänen Poimintoja puomi pienikokemisesta, kehon tilallisen äänen avautumisen kautta universaaliin äänen, jonka kehon liike ‘avasi’ kuultavaksi. Teos alkoi puomimikityksen avulla toteutetulla liikkeen yksityiskohtien vahvistamisella ja siirtyi siitä lattian soittoon, liikkeen konkreettisten äänten vahvistamiseen. Teoksen loppupuoli, jota kutsuimme ‘toiseksi puoliajaksi’ keskittyi sensoreiden avulla tuotettuun ääneen ja sen tietoiseen soittamiseen liikkeellä. Sensorisoiton osien rakennetta etsittiin edelleen erilaisia dramaturgisia rakenteita, soolojen, yhteissoiton ja kontaktiosuuksien vaihdellessa. Sensorisoitossa tärkeää oli edelleen kuuntelun mahdollistaminen. Miten saada havainnollistettua katsojalle äänen tuottamisen faktinen metodi, sitä kuitenkaan liikaa alleviivaamatta?

Tämä kysymys toimi johtoajatuksena myös pukusuunittelun ratkaisuissa. Halusimme pitää äänen tuoton teknologian mahdollisimman avoimesti näkyvissä, joten lähdimme tavoittelemaa puvustuksen materiaaleissa läpinäkyvyyttä, piilottamatta sensoriteknologiaa sensoreineen, johtoineen ja lähettimineen vaatteen alle. Sensoriteknologiassa jatkettiin sensoreiden tuotekehittelyä, muokkaamalla sensoreiden muotoa ja kehittämällä niiden kiinnitystä ja johdotusta, niin että liikkumisen haitta oli mahdollisimman pieni.

Valosuunnittelun ratkaisuissa noudatettiin samantyyppistä teoksen omaa logiikkaa kuuntelevaa työtapaa kokeillen erilaisten valollisten ratkaisujen tuntumaa ja kokemuksellisuutta. Valosuunnittelija Petri Tuhkanen teki hyvin yksinkertaisen, katsomon ympyrämuotoa hyödyntävän valaisusuunnitelman, jolla ‘leikittiin’ teoksen hahmoa kuunnellen.

Aki ja Mamba työstävät äänipankkia sensoreille.

Aki ja Mamba työstävät äänipankkia sensoreille.

Myös äänen dramaturgiaa työstettiin loppumetreille saakka. Noin puolessa välissä teosprosessia teimme sensoreissa käytettävän äänimateriaalin suhteen selkeiän rajauksen vain jousisoittimiin. Sellisti Ida Laine soitti studiossa uusia äänitteitä, joita Päivärinne ja Assefa työstivät sensorisoiton materiaaliksi. Sensorikohtauksessa testattiin eri äänifileja ja niiden kombinaatioita ensi-iltaviikolle saakka, jolloin lukittiin lopulliset esityksessä käytetyt äänet. Valinnat rajasivat esityksissä käytetyn äänirekisterin, mutta eivät poistaneet esiintäjän säveltyjyyttä. Nyt säveltäjillä oli vain käytössään rajattu määrä instrumentteja, jotka oli vakioitu esitysperiodille.

Teoksen hahmo muotoutui ja eli vielä aivan ensi-illan kynnykselle, jolloin tehtiin viimeiset rakenteelliset rajaukset esim sisääntuloista, kohtausrajoista ja poistumisista. Teoksen lopullinen hahmo, dramaturgisista rakenteistaan huolimatta pyrittiin jättämään mahdollisimman avoimeksi, jotta se mahdollisti esiintyjien herkän täällä-olemisen sekä kaikille elementeille avoimena olon.

Lopullisessa esityksissä menimme tietoisesti kohti riskialtista ja joskus esiintyjästä pelottavaltakin tuntuvaa avoimuutta, jossa kukin hetki paljastuu esiintyjille omasta kehon asumisen kokemuksesta aina uutena täälllä olon aukeamana. Pyrimme luomaan teokseen rakenteen, jossa ei voi turvautua muodollisten taitojen, estetisoidun liikkeen objektikehon tuttuihin keinoihin, vaan esiintyjän on asettauduttava alttiiksi, malttaa kuulla kehossa olemisen kokemusta ja pysähtyä ajattelemaan liikkeessään.

Emme siis sopineet kohtauksille tarkkoja aloitus- tai lopetusiskuja ja ajallisestikin vain summittaisia kestoja, jolloin työryhmän kaikkien osapuolten tuli olla elementeille herkästi kuulolla.

Poimintoja teos pyrki olemaan avoin paikka, jossa tanssijoiden virittyneelle[2] kuulemiselle oli annettu tarpeeksi tilaa. Teos kokonaisuutena pyrki virittyneisyyteen ja tilaan missä, kuten Kirsi Monni väitöskirjassaan niin kaunisti kirjoittaa; tanssi, tila, musiikki ja valo kuulevasti ymmärtävät toisiaan, toistensa virittynyttä kineettistä hahmoa ja siitä avautuvaa maailmaa. [3]

Kuva © Uupi Tirronen

Kuva © Uupi Tirronen

Poimintoja ensi-ilta Vuotalossa 4.9. klo 19 Esitykset: 5.9. 6.9. 13.11., 14.11. ja 15.11.

Työryhmä:

Koreografi-tanssija Hanna Pajala-Assefa

Tanssija Karolina Ginman

Äänisuunnittelija -muusikko Abdissa ’Mamba’ Assefa

Äänisuunnittelija-sensoriteknologia Aki Päivärinne

Puvut ja sensoriteknologiset asut Liisa Pesonen

Valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Kesto n 40 min.

[1] Pyrkimys kineettisen kokemuksen jakamiseen ja avaamiseen niin kanssa esiintyjien kuin tulevien katsojien kanssa.

[2] Kun tanssijaa pysyttelee kehotietoisuuden tasossa ja seuraa liikkeen kinesteettistä tapahtumista, sen esiinrajautumista, reittiä ja hahmoa, sen on aina kehollisten mahdollisuuksien aktuaalisuutta, tilanteen tunnetta ja jokaiseen hetkeen sisältyvien mahdollisuuksien luonnostavaa ymmärtämistä ja tulkitsemista. Monni s 240.

[3] Kirsi Monni: Olemisen poeettiinen liike s. 265

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s