Pitkästä aikaa näyttämöteos

Työskentelemme puolisoni muusikko Abdissa Assefan ja työryhmän kanssa liikettä ja musiikkia yhdistelevän teoksen kimpussa. Teos saa ensi-iltansa Zodiak – Uuden tanssin keskuksen omalla näyttämöllä Kaapelitehtaalla syyskuun 27. 2013.

Tulevan teoksen History of a Love prosessi on ollut poikkauksellisen pitkä. Olen työskennellyt viime vuodet tiukasti tanssielokuvan parissa ja näyttämölle koreografiointi on jäänyt taka-alalle. Perustamani Loikka tanssielokuvafestivaalin taiteellinen johtajuus ja siihen liittyvät yleisötyön ja koulutuksen projekit ovat olleet päätyöni useita vuosia. Kun edellisen oman näyttämöteoksen teosta on vierähtänyt vuosia, on tämän teoksen tekeminen ollut kiintoisa ja monipolvinen hyppäys takaisin rakastamani koreografian pariin.

Miksi rakkaus?

Kipinä teokseen syntyi oikeastaan jo vuonna 2011. Näin Tanskassa Palle Granhøjn teoksen “Dance Me To the End On/Off Love”. Musiikillisesti ja visuaalisesti vahva teos kosketti minua inhimillisyydessään voimakkaasti. Ajatus musiikkia ja liikettä yhdistävästä teoksesta jäi kytemään. Samaan aikaan lähipiirissä ympärilläni tuntui olevan hämmentävä avioerojen buumi. Useat pitkäänkin yhdessä olleet tuttavat erosivat yllättäin. Eroamisen syyt ovat aina monimutkaisia ja perusteltujakin, kuitenkin koin surua näiden parisuhteiden päättymisestä. Reflektoin tietysti myös omia kokemuksiani ja parisuhdettani. Jäin pohtimaan mikä pitää ihmiset yhdessä ja rakkauden elävänä.

You tube klippejä teoksesta ‘Dance Me To the End On/Off Love’:

http://www.youtube.com/watch?v=tV2uXbOosYg

http://www.youtube.com/watch?v=933n7hj-GWc

Aihetta pohdiskeltuani rohkenin ehdottaa puolisolleni yhteistä teosta aiheen ympäriltä. Halu käsitellä rakkauden kulunutta aihetta musiikin ja liikkeen kautta kumpusi sekä oman suhteemme historiasta että aiemmista yhteisistä töistä. Pohdin miksi juuri meidän suhteemme on hengissä juuri nyt? Mikä kommunikaatiossamme on elävää ja totta? Kunnioitus toisen työtä ja ammattitaitoa kohtaan on meillä suuri, vaikka työpolkumme ovatkin pääosin hyvin erillään ja vaativat tiivistä paneutumista. Kahden taiteilijan perheessä arki on monien aikataulujen, tahtojen ja vaatimusten yhteensovittelua, myös jatkuvia kompromisseja ja joustamista.  Yhteistä aikaa ei juuri ole. Teoksen syvempänä motiivina oli myös minussa herännyt kysymys, josko toisen työn, sen sisällön ja kautta saatujen positiivisten kokemusten syvempi ymmärtäminen ja jakaminen, parantaisi myös arjen keskinäistä kommunikointia. Täysin tanssiin keskittynyt urani ja musiikkiummikkouteni nostatti kysymyksen: Voimmeko allegorioida omien ammatillisten positioiden kautta parisuhteessa aina läsnä olevaa vierauden kokemusta? Avautuuko puolisostani minulle jokin uusi puoli jos heittäydyn hänen mailmaansa? Voiko toisen kielen opettelu olla tie syvempään tuntemiseen ja toisen arvostukseen. Näitä kysymyksiä lähdimme tutkimaan prosessiin astuessamme keväällä 2012.

Kevät 2012

Ensimmäiset yhteiset harjoitteet keskittyivät soittamisen ja tanssimisen tekoihin. Etsimme tapoja tuottaa liikettä ja musiikkia yhtäaikaisesti. Halusimme murtaa aiemmissa töissämme olleen perinteisen tanssija-muusikko roolit ja etsiä tilanteita joissa molemmat voisivat tuottaa musiikkia ja liikettä. Tehtävä, joka varmasti monelle rytmistä tanssilajia esim. flamencoa tai steppiä harjoittavalle on itsestäänselvä, oli meille lähes mahdoton. Totesimme pian että vaikka perkussiivinen soittaminen on fyysinen teko, on liikkuminen ja rytmisen äänen yhtäaikainen tuottaminen äärimmäisen vaikeaa. Jos tehtävänä oli pitää yllä rytmiä ja samalla improvisoida liikettä, aina toinen jäi taustalle. Aivot tuntuivat käsittelevän musiikkia ja liikettä eri tavoin ja tasa-arvoinen fokusointi molempiin oli erittäin vaikeaa. Pyrimme tekemään harjoitteita joissa joko rytmi tai liike oli määräävänä elementtinä. Nämä kuitenkin johtivat nopeasti tavanomaiseen tanssija – säestäjä tilaan, joka ei tuntunut kiinnostavalta. Kevät meni siis nopeasti yhteisen ‘oman kielen’ etsimisessä. Teimme rytmisiä ja fyysisiä perusharjoitteita. Opettelimme puhumaan toistemme kieltä, edes alkeellisilla tavoilla. Minulle, mitään soitinta soittamattomalle, jokainen uusi instrumentti oli taidollinen muuri. Mamballe taas fyysiset tehtävät, kehon kuuntelu ja artikulointi oli täysin uutta ja haastavaa, väliin hyvin kivuliastakin. Väliin naurettiin, väliin turhauduttiin ja huudettiin, joskus itkettiinkin.

Kuva kevät 12

Harjoitusten lomassa puhuimme paljon sisällöstä ja teemasta. Kirjoitin teokselle oman historiamme pohjalta hahmotelman ja kohtausrarakenteen.

Kesän alussa saimme tiedon Zodiakin ohjelmistoon pääsystä ja teoksen valmistaminen muuttui todelliseksi. Muu työryhmä alkoi kasaantua kesän aikana.Äänisuunnittelijat Aki Päivärinne ja Kirsi Ihalainen tulivat mukaan työryhmään. Kuvanveistäjä Petri Eskelisen kanssa puhuimme mahdollisuudesta tehdä teoksen myötä yhteistyötä lavastuksen parissa.Tuottajan etsintä ei tuottanut tulosta useista haastatteluista huolimatta.

Syksy 2012

Syksyllä tapailimme muutamaan otteeseen työryhmän kesken. Tavoitteena oli tutustua toisiimme ja tehdä kokeiluja erilaisten muoto- ja ääni-ideoiden parissa.

Kokonnuimme saliin testaamaan ideoita, harjoitteita tai kohtauksen alkuja. Kukin sai tuoda harjoituksiin jonkun kiinnostavan idean tai metodin mitä yhdessä tutkittiin. Näin saimme kuvan toisistamme taiteilijoina ja olimme jälleen yhteisen kielen opettelun polulla – nyt vain isommalla porukalla. Loppusyksystä työryhmään löytyi dramaturgi Anna Viitala, joka liittyi harhailevaan laumaamme joulukuun treeneissä.

Marraskuussa työstimme Mamban kanssa ensimmäistä musiikkikappaletta ja siihen liittyvää kohtausta. Kohtaus perustui arjen päällekäisille toiminnoille. Oman arkeemme nojaten valitsimme ruoanlaiton perustoiminnoksi, jonka ympärille kohtaus rakentui. Teimme studiossa biisiä, jossa isntrumentteina olivat ruoanlaiton äänet, erilaiset leikkaamiset, vispaamiset, sihinät ja kolinat. Kohtauksen aikana molemmat toimittivat omia työtehtäviään, soittaminen ja tanssiminen sekoittuivat kokkaamisen vaiheisiin. Kohtauksesta kehkeytyi teatterillis-musiikillinen parin saumaton yhteistyö, joka päättyi jaettuun ateriaan. Kohtauksen tekeminen oli hauskaa ja opettavaista. Äänitysstudio ja kohtaustyöskentely tuli tutummaksi molemmille.

Mukana myös teknologiaa?

Kirsin ja Akin kanssa pohdimme keinoja saada liikkeestä informaatiota erilaisin teknisin laittein ja anturoin, jolla ääntä voitaisin tuottaa ja manipuoloida. Testasimme muunmuassa peleissä käytettävää Kinect liiketunnistinta, mutta koimme melko pian sen tilallisen kaksiuloitteisuuden rajoittavan liiaksi. Huomio siirtyi erilaisiin sensoriteknologisiin aplikaatioihin, joilla liikettä voitaisiin aistia ‘näkymättömästi’. Aluksi pöydällä olivat niin ääntä, liikettä kuin valoakin lukevat sensorit, mutta päätimme keskittyä tutkimaan liikettä aistiviin sensoreihin. Erilaisia sensoreita testattiin saatavuuden mukaan. Sensoreiden ongelmana tuntui olevan niiden yksipuolisuus. Kukin sensori keskittyi aistimaan vain yhdensuuntaista liikettä, vaikkapa horisontaalista, vertikaalista tai pyörivää liikettä. Ideana oli kiinnittää sensorit lavastuselementtinä toimivaan verhoon/kankaaseen ja aistia verhon liikettä ääntä tuottaen. Mutta mikään kokeilluista sensoreista ei ollut tarpeeksi herkkä tai realiaikainen aistimaan pientä ja hienovaraista liikettä. Verhoa tai sensoreita tulisi liikutella aktiivisesti, jotta saataisiin aikaiseksi tarpeeksi dataa kiinnostavan äänellisen lopputuloksen saamiseksi. Totesimme pian ettei tämä ollut se teos, jossa sille tielle lähtisimme; teema ja sisältö olivat tärkeämpiä kuin teknologinen kikkailu. Niin jätimme sensoriasiat hautumaan.

Kuva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s